Keski-Suomen Lintutieteellisen Yhdistyksen entinen puheenjohtaja Kari Oittinen poistui keskuudestamme helmikuun 22. päivänä 71-vuotiaana. Hän perusti keskisuomalaisen petolintu- ja koskikaraseurannan ja toimi yhdistyksen hallituksessa vuodet 1980-85, josta puheenjohtajana neljä vuotta, kunnes muutti Kemiin v. 1986. Lintuharrastus ja yhdistysjyrän ura jatkuivat sitten Xenus ry:ssä. Seuraavassa Harri Högmander ja Tomi Hakkari muistelevat Karia.
Tutustuin Kariin, kun minut valittiin juuri Keski-Suomen Lintumiehistä Keski-Suomen Lintutieteelliseksi Yhdistykseksi nimensä vaihtaneen yhdistyksen hallitukseen vuosimallia 1985. Opin pian ymmärtämään, että tämä suolahtelainen tarmonpesä oli se keskeinen henkilö, joka muokkasi lintukerhosta perustoiminnoiltaan jämäkästi toimivan yhdistyksen. Kari oli uupumaton ja innostava lintuharrastaja niin maastossa kuin yhdistyshallinnossakin. Hän organisoi pesivien petolintujen, erityisesti huuhkajan, pönttöpöllöjen, kanahaukan ja sääksen, sekä talvehtivien koskikarojen seurannat KSLY:ssä. Karin pääretkeilyalueena oli Ala-Keitele, missä hän innosti kokonaisen uuden sukupolven mukaan aktiiviseen lintuharrastukseen. Vaikka Karin vapaa-aika menikin hyvin tiiviisti noissa projekteissa, eivät muutkaan linnut ja harrastusmuodot olleet hänelle vieraita, päinvastoin. Eikä hänen luonnontuntemuksensa rajoittunut lintuihin vaan myös kasvit olivat miehellä erinomaisesti hallussa.
Yhdistyksen veturina Kari johti joukkoaan eturivistä. Hän ideoi, teki eniten, ja aikataulut pitivät. 1980-luvun niukassa ja hitaassa tiedonvälityksessä (ei liiton tiedonvälitystä, puhumattakaan kännyköistä tai internetistä) yhdistyksen lehdellä oli merkittävä rooli, ja Kari piti Keski-Suomen Linnut -lehden laatua ja aikataulua erityisessä arvossa. Kun Kari yllätti meidät KSLY:n silloiset aktiivit ilmoittamalla joutuvansa muuttamaan töiden perässä Kemiin, haukoimme tovin henkeä syvään. Selvää oli, ettei tyhjiksi jääneitä saappaita kyettäisi täyttämään, niin selvästi yhdistys oli ollut Karin vetämä. Toisaalta KSLY oli hänen jäljiltään niin oivassa kuosissa, että toiminnan menestykselliselle jatkamiselle oli vankka pohja. Ja hyvinhän se meni.
Seurantaprojektiensa jatkuvuudesta ”KOi” huolehti suoraviivaiseen tapaansa. Minun syliini hän lykkäsi mapillisen kokoamaansa koskikaratietämystä todeten hymy naamallaan, että jatka sinä tuosta. Siitä sekin homma sitten lähti. Hänen Kemiin-muuttonsa jälkeen yhteydenpitomme vähitellen harveni, mutta aina silloin tällöin olimme yhteydessä.
Ensimmäisenä Karista muistuvat mieleen leveä virnistys ja rauhallinen huumori. Kahden kesken hän saattoi töksäyttää joskus tylystikin, mutta hetken harkittuaan oli taas erittäin ystävällinen, empaattinen ja ymmärtäväinen kaveri. Omia kiistattoman komeita saavutuksiaan lintuharrastuksen saroilla en muista hänen korostaneen koskaan.
HHö
Paitsi että Kari organisoi yhdistyksen toimintakykyisemmäksi, hän oli käynnistämässä ja tehostamassa 1970-80-lukujen vaihteesta alkaen monia seurantatutkimuksia, jotka nousivat aivan uudelle tasolle ja mittasuhteisiin. Kari myös laati seurantatuloksista vuosittain katsauksia Keski-Suomen Linnut -lehteen. Koskikaravirtojen tarkkailu ja karojen rengastus ei ollut koskaan megatrendi, vaikka aineiston määrästä olisi niinkin voinut päätellä. Suhteellisen pieni joukko kierteli Karin innostamana sulapaikkoja Joutsasta Pihtiputaalle vuosikausia, ja koskikarojen talvikannasta ja elinkaaresta syntyi varsin tarkka käsitys. Karoja rengastettiin sadoittain. Karojakin enemmän Karia kiinnostivat petolinnut. Ääneseudulle muodostui Karin masinoimana koukkunokista kiinnostunut työryhmä. Ala-Keiteleen alueelle, Laukaasta Konginkankaalle ja Uuraisilta Konnevedelle, kehittyi noin 500 pöllönpöntön verkosto, jota ei voitu muualla kuin hämmästellä ja josta yritettiin ottaa oppia. Moni liki 40 vuoden takaisesta pönttöpaikasta on olemassa edelleen, ja viirupöllön vuosiluokkia on kasvanut niissä enimmillään jo kymmeniä.
Kaikkein suurimman intohimon kohde Karilla oli sääksi ja sen seuranta. Laukaa ja koko pohjoinen Keski-Suomi Ala-Keiteleeltä alkaen oli tässä mielessä Karin valtakuntaa. Tekopesiä syntyi kymmenittäin, rengastusreissuja tehtiin pienellä porukalla kelloon katsomatta. Tuolloin sääksistä pesi rannoilla huomattavasti pienempi osa kuin nykyään, ja sydänmaiden jättimäisiin aihkipetäjiin kiipeäminen oli raastavaa työtä. Olipa eräällä reissulla 1990-luvulla Laukaassa vakava onnettomuuskin lähellä. Karin muutettua Kemiin homma laajeni siellä Lapin petoihin ja vastaavasti kohtuullistui Keski-Suomessa, mutta linnuissa juuri sääksitutkimus kiinnitti Karia Keski-Suomeen loppuun asti: vielä viime kesänäkin hän hoiti Etelä- ja Pohjois-Konneveden sääksenpesien tarkastukset. Kari rengasti elämänsä aikana käsittämättömät 2 836 sääkseä, hurjimpana yksittäisenä kesänä 154 poikasta.
Kari toimitti tekeillä oleviin petokatsauksiin Konneveden tarkastusaineistot. Loppusyksyllä 2018 aiheesta oli myös keskustelua, jota sävytti myös tieto sairastelusta. Karin viimeiseksi jääneen, 27.11. lähetetyn sähköpostiviestin sisältö tuntuu tällä hetkellä lamaannuttavalta. Mitähän tuohon viimeiseen kysymykseen vastaisi? ”Kuluneen kesän ja ehkä parin edellisenkin sääksitiedot on kyllä minulla, kunhan saan ne kaivettua. Siinä tosin voi mennä vähän aikaa, mutta kyllä sekin päivä tulee. Minulta saat yksityiskohtaisemmat tiedot kuin toimistosta. Maltatko odotella.”
THa
Ari Pirkkalaisen kirjoittama Karin 50-vuotisartikkeli ja -haastattelu on julkaistu Keski-Suomen Lintujen numerossa 78*1999.